Syvälle metsään

1. Preludi

Tämä on ote tarinasta Syvälle metsään. Se kertoo miehestä, joka ystävänsä sätittyä menettää viimeisen uskon mahdollisuuteensa olla ihmisyhteisön täysivaltainen jäsen. Sysäys näyttää mitättömältä, mutta mies kuvitteli olevansa edes yhdelle ihmiselle arvokas omana itsenään. Sukuunsa hän on yhteydessä ohuin langoin eikä koskaan voi olla kuin hyödyksi. Hän on erilainen ja hänen pitää taipua, ettei joutuisi pilkotuksi irti emäpuusta. Puolivaloilla ajaminen ei ole ihmisen osa. Hän tarvitsee rakkautta. Ystävän käytös on viimeinen naula hänen arkkuunsa.

Repivän tuskan kourissa hän ajaa päättömästi autollaan matkojen päähän ja ilman mitään suunnitelmaa lähtee tarpomaan syvään metsään. Mitä syvemmälle hän kulkee, sitä paremmalta hänestä tuntuu. Hänen mieleensä juolahtaa sanomalehtijuttu metsään eksyneestä retkeilijästä eivätkä lukijat epäilleet sitä, että luontoihminen kenties halusi kadota. Ehkä retkeilijä ei tiennyt, mitä tehdä ja päätti antaa kohtalolle ohjakset. Se tuntui johdonmukaiselta. Eihän hänkään tehnyt muuta kuin marssi kauemmaksi valtatiestä.

2.

Maailmassa oleminen oli teettänyt miehelle niin paljon työtä, että luonnon sävelien kuunteleminen oli jäänyt. Nyt hän istui jäkälämatolla nojaten männynrunkoon ja antoi lintujen viserrysten tulvia tyhjentyneeseen pääkoppaansa. Hän tunsi, kuinka kuolemanväsymys hiipi hänen suoniinsa. Kokemus oli lumoava. Hän oli metsässä kolmatta vuorokautta ilman evästä ja juotavaa. Jano ei ollut miestä tappanut. Hän oli juonut vettä purosta. Sen solina kuului hänen lepopaikkaansa. Hörppäily ei kaduttanut, sillä hän ajatteli jatkavansa vielä kauemmaksi valtatiestä, vaikka pelkäsi kulkevansa ympyrää hätkähtäen enemmin tai myöhemmin, kun edessä irvistelisi valtatie ja sivilisaatioon palaaminen olisi peukalokyydin päässä.

Voipuneena hän näki, kuinka elämän filmi vilisi hänen silmissään. Tarinan juonessa ei ollut mitään, mikä olisi kannustanut miestä palaamaan. Nuorena hän oli taistellut paikastaan, ja välistä otellut verissä päin olemassaolonsa oikeudesta. Tappeleminen päättyi kuitenkin siihen, että häntä syytettiin: hän on niin omituinen, itsekäs, ymmärtämätön, ja mitä milloinkin, vaikka hän ei ollut muuta syntiä tehnyt kuin ollut oma itsensä. Vaikka mies piti saamaansa kohtelua epäoikeudenmukaisena, hänen oli ollut pakko luopua kahinoinnista, koska se toi surua niin hänen kuin muiden elämään. Silti hän ainoastaan kantoi riidoista syyllisyyttä. Ehkä toinen osapuoli joskus katui käytöstään, mutta kun ristinkantaminen kävi sietämättömäksi, todettiin, kuinka elämässä on elettävä niin kuin tavalliset kunnon ihmiset tekevät. Tähän mies ei voinut vedota. Hän ei ollut tavallinen. Onneksi jossittelu olisi pian ohi. Olkoon maailma sitten onnellisempi.

3.

 

23E01b02a

Mies: Et se sinäkään niin iloiselta näytä.

Hän: Et olisi itsekään, jos tietäisit, ettet ikinä kuole.

Mies: Onkohan tuo niinkään. Kaikella on loppu. Jopa sinulla.

Hän: Ei taida olla aikaa, jolla alku ja loppu mitattaisiin. Näin kaikki kiertää loputonta ympyrää miljoonissa sfääreissä ja tasoissa, joista ihmisillä ei ole edes pienintä aavistusta.

Mies: Kuoleman jälkeen on elämää tai ei mitään.

Hän: Se ei kiinnosta minua. Minun riesana on muiden elävien loputon tappaminen. Se on puuduttavaa.

Mies: Et taida sinäkään olla enemmistön mieleen. Pitävät sinua luurankona, joka kulkee viikate kourassa. Eivät ne uskoisi, jos väittäisit muuta.

Hän: Niinpä. Sinä et ilmeisesti odota minulta kuin sitä, että lopettaisin puhumisen ja hoitaisin hommani.

Mies: Sanoitpa naulan kantaan.

Hän: Niin helpolla sinä et pääse, vaan teen kaikkeni, että päädyt takaisin ihmisten ilmoille, ja runoilija ja taidemaalari, kun olet, kuvaat tämän kohtaamisen.

Mies: Ei minua kukaan kuuntele. Jotkut intellektuellit ostivat kirjojani ja maalauksiani, mutta eivät he halua olla muuten tekemisissä kanssani. Minut on jätetty lihallisen piirin ulkopuolelle.

Hän: Sinun on kuvattava kaikki niin hyvin, että ihmiset eivät voi kiistää kohtaamistamme.

Mies: Mitä sinä siitä muka koostut. Mikään ei saa ihmisiä käsittämään erilaisuuden sosiaalisuutta. Sinä olet ja tulet aina olemaan vain kuolema.

Hän: Miten minä voin olla pelkästään kuolema, kun en edes tiedä siitä mitään. Minä vain elän ja päästyänikin porskutan. Ottaisin avosydämin vastaan sinun osasi. Vaikka se tuntuu nyt sinusta tyhjältä, saat sentään kokea ikäkausien vaihtelut ja olet yhteydessä muihin sekä vapaudut elämänpyörästä.

Mies: Minä olen tehtäväni tehnyt. Olen puhunut sen puolesta, että ihmiset eivät tuomitsisi erilaisuutta. Kukaan ei ole kuunnellut. Siksi minä olen täällä. Ja, älä ryhdy saarnaamaan minulle, ettei koskaan pitäisi luovuttaa. Ihmisen on luovuttava kaikesta joka tapauksessa, kiitos sinun tai kenen sitten hyvänsä.

Hän: Ehkä minä vaadin sinulta liikoja. Ajattelin vain, että ymmärrät sen, kuinka raskasta on aina vaieta ja kuunnella perättömiä väitteitä itsestään.

Mies: Ainoa asia, mikä minut teki onnelliseksi tuolla kaukana ihmismaailmassa, oli omat runoni ja tauluni. Sen homman minä osasin ja sen minä tein. Suosittelenkin, että otat iloisemman ilmeen kasvoillesi ja käärit hihasi.

Hän: … hymyilee …

Mies: Olen aina haaveillut näyttävästä lopusta.

Hän: Sitä en voi luvata, mutta lupaan, että se kivuton. Kohta tulee kylmä viima, joka vie voimasi. Paleltuminen ei ole vaihtoehdoista pahin.

Mies: Sataa lunta, vaikka ei ole kuin syyskuu.

Hän: Ihmeiden aika ei ole ohi. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jään seuraksi.

Mies: Enkö minä pääsekään valoisaan tunneliin, joka johtaa minut ikuiseen onnelaan.

Hän: Jokainen uskoo, mihin haluaa. Tunneliin et kuitenkaan voi mennä ennen kuin olet lähtenyt minun luotani. Näin me voimme huoleta rupatella.

Mies: En ole juttutuulella.

Hän: Minä kaipaan seuraa. Harvoin sitä tapaa olennon, joka edes vähän osaa kuvitella, mitä yksinäisyys on.

 

23E03c02

 

Mies katseli kuolemaa helpottuneena. Kaukaa kohtalotoveri löytyi, mutta samalla tavalla ihmisten pieksämä ja vaille ymmärrystä jäänyt. Hän mieli kysyä olemassaolon salaisuuksia, mutta tuskin kuolema niitä paljastaisi, jos kaikkea edes tiesi. Saattajan silmät olivat vielä surulliset, mutta vieno lumisade ja kylmä tuuli olivat sekoittaneet tytön hiukset ja tuoneet punan poskille.

Kuolema sulki miehen kämmenselät omien kämmentensä sisään. Saattajan iho oli jäätä kylmempi. Viimeisenä maallisena asiana mies näki, kuinka kuoleman poskelle valahti kyynel, jonka kuun valo kirkasti.

©Yelling Rosa
27/5 -14

Mainokset

Tietoja Yelling Rosa

I desing home pages. In my spare time I read, write, play the guitar and hike. I have published three verse books in Finnish and recorded my songs. You can listen to them on YouTube. I have translated some of my poems on Yelling Rosa's Weblog. I also like to watch movies. Olen kiinnostunut lukemisesta, kirjoittamisesta, kitaransoitosta ja luonnossa vaeltamisesta. Olen julkaissut kolme runokirjaa ja laulujani on äänitteillä. Voit lukea runojani Yelling Rosan kotisivuilta ja kuunnella laulujani YouTubessa. Olen elokuvafriikki.
Kategoria(t): Kielet, Kirjallisuus, Kuvataide, Luonto, Yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.